Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2016

Joka toisia auttaa, sitä autetaan, öykkäri vahingoittaa itseään… Joka toisia ruokkii, syö itse kyllin, joka tarjoaa vettä, saa itse juoda. Sananl.11:17,25.

Joka toisten puolesta rukoilee, saa itse esirukoilijoiden tuen. Joka toisia siunaa, saa itse siunauksen. En tiedä, teinkö joskus päätöksen ryhtyä esirukoilijaksi, mutta sikäli kuin muistan olen sitä harrastanut koko uskossa oloni ajan. En tiedä, paljonko siitä on ollut hyötyä, mutta yrittänyt olen. En pidä itseäni minään ”mestarina” tässä, vaan jatkuvasti kipuilen Herran edessä ”Herra, kuinka pitäisi rukoilla, neuvo minua”.

Haluan olla käytettävissä. En harrasta mitään yövalvomista ja paastoan vain harvoin. Minulle on riittävästi haastetta siinä, että käytän valveillaoloajastani aikaa rukoilemiseen. Minulla on tarpeeksi haastetta siinä, että en päästä rukouselämääni kuivumaan ja rutinoitumaan. Tuntuu, että kaikki ohjelman mukaan rukoileminen muuttuu ajan oloon kuivaksi ja väkinäiseksi. Mutta rukousohjelma voi olla tukena, kun velttous iskee, sillä oma mukavuudenhalu on suuri vastus jokaiselle, joka haluaa olla tunnollinen rukoilija.

Mitä sitten rukouksen sisällöksi? Joku voi rukoilla minuutin verran ja ihmetellä sitten, mitä muuta voisin vielä rukoilla… Rukoilemiseen hurahtanut ihminen kyllä löytää rukousaiheita vaikka uutisista. Loppujen lopuksi aiheiden paljous on suurempi ongelma. Pitäisi voida seuloa erilaisia hyviä aiheita ja ottaa käsittelyyn vain todella tärkeät. Sen seulomisen tekeminen on aina vähän vaikeaa ja aina ei ”tärkeäksi” mielletty aihe innosta rukoilemiseen. On luotettava siihen, että Pyhä Henki rukoilee minun kanssani ja valikoi myös aiheita ja antaa rukoustaakkaa ja intoa kestävään rukoilemiseen. Joskus hän herättää rukoilemaan jonkin vaaran vuoksi.

Rohkaisen siis sinua kehittämään omaa rukoilemisen lahjaasi. Rukoilemistakin on erilaista ja jokaisella on siihen vähän oma äänensä, oma tapansa syventyä aiheisiin, omat suosikkiaiheensa, omat aikansa keskittyä. Jonkun on ihan pakko rukoilla ryhmässä, toinen kokee, että muut ihmiset vain häiritsevät keskittymistä (kuten minä). Mutta kannattaa kuunnella omaa sydäntä, tehdä tätäkin rukoilemisen jaloa työtä oman persoonallisuuden mukaan, niin kuin itsestä tuntuu hyvältä, niin kuin kokee pääsevänsä parhaaseen vauhtiin ja ”tehokkuuteen” – Jumala antakoon armoa sinulle, että jaksat olla pitkäjänteinen ja kestävä rukoilija. Pyhä Henki laskekoon sinun sydämellesi aiheita, joiden puolesta saat itsesi liikkeelle, tunteet peliin, hengen palon sisimpääsi. Kristus Jeesus itse antakoon sinulle rakkautta puhua toisten puolesta, kantaa toisten kuormia, taistella asioita voittoon.

Juuri nyt joku ystävä tarvitsee sinun esirukouksiasi – olethan käytettävissä?

Monia vaivaa tänä aikana kiire. Tämä hektinen elämäntyyli vaatii menemistä ja tulemista, asioiden hoitamista, ihmisten tapaamisia. Jopa lomalla ihmiset menevät tukka putkella paikasta toiseen. Edes vapaa-aikana ei osata olla hiljaa paikallaan. Jos ollaan kotona, niin on pakko järjestää tupa täyteen sisään ja ulos lappavia ihmisiä. Kaikkea tätä säestää joko musiikki tai loputon pälätys.

Jumalan ihmisen on opeteltava olemaan hiljaa, laittamaan sivuun arjen askareet ja hiljennyttävä rukouksen ja sanan merkeissä. Ihmiset ovat kuitenkin liian sosiaalisia tehdäkseen tällaista yksin, vaan he järjestävät itsensä hengelliseen kokoukseen. Mikäs siinä, jos se ajaa saman asian, mutta luulen, että se on jonkinlainen kompromissi kahden erilaisen tarpeen välillä ja siksi ei aina paras vaihtoehto.

Jumala puhuu parhaiten hiljaisuudessa ja rauhassa. Martta hosui hyviä asioita, mutta menetti samalla jotakin arvokasta, jota Maria sai ottaa vastaan (Luuk.10:38-42). Jos haluamme kuulla Jumalan puhuvan, meidän tulisi osata odottaa häntä ja olla hiljaa. Joku voi kokea sielunsa rauhoittumisen parhaiten luonnon keskellä, joku toinen hiljentyy aina kotonaan. Mutta on tapa mikä tahansa, olennaista on, että emme ota aisteillamme vastaan koko ajan hälyä ja ihmisten puhetta ja keskity johonkin työhön tai ulkonaiseen asiaan. Keskitymme sen sijaan kuuntelemaan. Omat ajatuksetkin on syytä rauhoittaa ja antaa hengen virrata sisimmässämme sanattomana tai puolisanattomana rukouksena.

Tehkäämme niin tänään ja antakaamme Jumalalle suunvuoro. Kun hän puhuu, syntyy aina jotakin uutta elämää.

Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. Jes.55:10-11.

Mutta Paavali sanoi: ”Miksi te tuollaista puhutte, miksi itkette ja raastatte minun sydäntäni? Minä olen valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.” Ap.t.21:13.

Pyhä Henki todisti Paavalille, että hänen piti mennä Jerusalemiin ja piti joutua vankilaan. Se oli mieletön tulevaisuudenkuva, mutta se oli Jumalan tahto. Sielunvihollinen ei halunnut Paavalin joutuvan vankilaan, vaan murhattavaksi (Ap.t.23:12-13). Mutta Paavalin oli määrä siellä vankilassa kirjoittaa useita tärkeitä Uuden testamentin kirjeitä ja Paholainen halusi estää sen. Jumala kuitenkin suunnitteli Paavalin elämäntilanteen sellaiseksi, että hänellä ei olisi tilaisuuksia entiseen tapaan opettaa uskoon tulleita, vaan hänen oli pakko kirjoittaa (tai sanella tekstiä). Jumala piti huolta, että mekin saisimme osamme Paavalin opetuksesta. Voimme nähdä, kuinka Paavalin elämässä toteutui Jeesuksen sanat: Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joh.12:24. Paavalin entisen elämän kiertävänä sananjulistajana piti kuolla ja uuden elämän nousta esiin, pakanain apostolin julistus kaikille sukupolville kirjoitetun sanan kautta tuli nousta päärooliin.

Oletko tullut koskaan ajatelleeksi, että näin voisi olla sinunkin kohdallasi – ja minun? Emme ole apostoleita, mutta sama vehnänjyvän idea on yleispätevä. Saamme aika ajoin elämässämme kokea, että joudumme umpikujaan, kaikki hengellisen työmme kukoistus lakkaa ja lakastuu, joudumme unohduksiin, emme pääse eteenpäin, pimeys ympäröi meidät. Sitten huokaamme epätoivoisesti, kunpa kuolema jo korjaisi meidät pois täältä maan päältä, ja pääsisimme ahdingostamme taivaan kotiin. Emme näe edessäpäin muuta tulevaisuutta. Olemme kuin haudassa, pimeyteen kuopattuja – yksin.

Niin, jos meissä asuu Kristuksen henki, emme suinkaan ole haudassa, emme ainakaan pysy siellä. Kallio ja valtavan kokoinen kivipaasi ei pidätellyt Jeesusta pääsiäisaamuna nousemasta ylös. Hän, jos kuka, oli vehnänjyvä, jonka oli määrä kasvaa uutta kasvua, tuottaa uutta elämää. Niinpä saamme yhdessä uskoa tänään, että sinunkaan pimeytesi ei ole hauta, vaan itämispaikka. Sinut on kylvetty niin kuin siemen, sinua ei ole unohdettu eikä haudattu. Tai sinut on istutettu niin kuin perunan mukula. Sinä saat nousta ylös ja kasvaa uutta kasvua, sinä saat itää ja kukkia, sinä saat kantaa hedelmää. Niin kuin Paavali kantoi hedelmää vankilansa pimeydessä, niin sinäkin saat kasvattaa uusia jyviä, uusia perunoita ”satakertaisesti”. Uskothan sen?

Onhan elämäsi Jumalalle annettu elämä? Luovutithan itsesi kokonaan Herralle ja annoit hänen kylvää sinut? Olet siis jo pitkällä, kun olet pimeässä.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joh.15:5.

Kun tunnemme itsemme avuttomiksi, mikä neuvoksi? Jos emme kykene johonkin, jos emme pysty, jos jokin on meille mahdotonta, silloin on turvallisinta kääntyä hänen puoleensa, joka on luonut galaksit, muovannut aurinkokunnan, antanut meille tämän planeetan asuttavaksi ja tehnyt meidät savesta ja puhaltanut meihin elämän hengen. On turvallisinta tunnustaa hänelle, että olemme avuttomia ilman häntä. On viisainta myöntää, että olemme hänestä täysin riippuvaisia.

Jos teemme niin, se tarkoittaa myös, että kuuntelemme Jumalan sanaa, otamme sen todesta ja teemme sen mukaan. Pysymme rukouksen hengessä aina yhteydessä taivaan Isään. Osoitamme sanoin ja teoin, että olemme riippuvaisia Jumalasta, palvelemme häntä, elämme Kristusta seuraten.

Joka uskoo, ei horju. Jes.28:16. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Room.1:17.

On ihmisiä, myös uskovia, jotka kokevat, että Jumala ei vastaa heidän rukouksiinsa. Sen vuoksi he jopa jättävät rukoilemisen sikseen. En minäkään saa rukousvastauksia solkenaan, mutta saan kuitenkin – aina joskus. Yritän muistaa kiittää Herraa kaikista rukousvastauksista, kuten myös kaikesta huolenpidosta, jota olen saanut rukoilemattakin. Yritän muistaa kiittää Jeesusta joka päivä siitä, että hän meni kuolemaan minun puolestani. Hän kärsi ja kuoli minun syntieni tähden – ei sen suurempaa kiitosaihetta olekaan. Lisäksi on monia maallisia siunauksia, joista kiitän Herraa usein. Esimerkiksi lapsenlapseni, joka syntyi tasan 8 vuotta sitten.

Olen uskaltanut tehdä jonkinlaisen johtopäätöksen ja ehdotan, että mietit, olenko oikeassa: ehkä Jumala ei vastaa, koska kiitos vanhoistakin vastauksista on edelleen antamatta? Raamatun kertomus spitaalisista ja heidän parantamisestaan osoittaa, että kiittämättömyys on varsin yleistä (Luuk.17:17). Kiittämättömyys on meissä ihmisissä asuva taipumus. Se on vanhan luonnon ominaisuus, joka pitäisi voida selättää hengen avulla.

Rohkaisen siis sinua: ala kiittää Herraa kaikesta, mitä olet jo saanut. Se luo pohjaa uusille rukousvastauksille. En halua osoitella sormella, enhän voi sinun kohdaltasi, hyvä lukijani, tietää tilannettasi. Mutta samalla kehotan itseänikin kiittämiseen, koska Raamattu tekee niin:

Tulkaa hänen porteilleen kiittäen, hänen esipihoilleen ylistystä laulaen. Kiittäkää häntä, ylistäkää hänen nimeään (Ps.100:4). Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta (1.Tess.5:18).