Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2017

Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa. Ef.1:3.

Huomaa aikamuoto ”on siunannut”. Siinä ei sanota, että tulee joskus hämärässä tulevaisuudessa siunaamaan. Tämä totuus haastaa meidät uskomaan, sillä siinä on luvattu, että ”kaikenlaiset Hengen siunaukset” ovat jo tulleet osaksemme. Meidän tehtäväksemme jää uskossa vastaanottaminen ja kiitoksen antaminen. Kun uskomme Jumalan sanan todeksi tässäkin, saamme nähdä, että sana on tosi ja toimii käytännössä.

Valitettavasti ”taivaalliset aarteet Kristuksessa” helposti kuulostavat unennäöltä, hurskailta toiveilta. Suomalaiselle tyypillinen mentaliteetti nostaa heti päänsä ja sanoo, että sellaiset siunaukset olivat aikoinaan Efeson seurakunnan osana, mutta meidän täytyy tyytyä tähän harmaaseen arkeen, ilottomaan uskoon, ”nöyryyteen” joka näkyy alakuloisena ilmeenä ja pessimistisenä asenteena. Joskus tuntuu, että suomalainen kaivaa itselleen haudan ja istuu sen pohjalla, ettei vaan putoa korkealta. Tämä elämänasenne sitten puetaan myös teologian muotoon, missä epäuskosta tehdään tervettä realismia – tai päinvastoin: inhorealistiset ideat kutsutaan peliin tekemään usko tyhjäksi.

Haluan siis rohkaista sinua tuntemaan itsesi efesolaiseksi. Haluan kannustaa sinua uskomaan Paavalin sanat, joiden mukaan sinua on jo siunattu kaikella Hengen siunauksilla, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa. Tällainen rohkeus on tarpeen erityisesti niille, joiden hengellinen kasvu on edennyt kutsumusasteelle. Jos siis olet kokenut, että sinulla on määrätty tehtävä Jumalan valtakunnassa ja haluat vähitellen edetä näkysi toteuttamiseen tai jatkaa oman armoituksesi harjoittamista päästäksesi uudelle tasolle, silloin tarvitset uskallusta, vahvaa luottamista Jumalan sanaan, rohkeutta ottaa vastaan Jumalan antamia siunauksia ja mennä eteenpäin. Edessä voi näyttää pimeältä, askelet ovat ehkä tunnustelevia, edistyminen haparoivaa, mutta – juuri siihen usko meitä haastaa, juuri sellaista uskonelämän tulee ollakin, sellaisiin uusiin vaiheisiin meitä kutsutaan. Aina jossain tilanteessa asiat kirkastuvat ja tulee hetkiä, kun nostamme siipemme ja toteamme haltioituneina: ”Vau, se oli totta – hän on todellakin siunannut, hän on kaiken edeltä valmistanut, kannatti uskoa!”

Rehabeam nousi kuninkaaksi Salomon jälkeen. Hän antoi kansalleen kovan vastauksen ja menetti valtansa kymmenen Israelin heimon alueella. Hän oli ylpeä ja kärsi heti kirvelevän tappion. Rehabeam näyttää edustavan ihmistyyppiä, jonka on vaikea nähdä näkymättömiä asioita ja arvostavan sisäistä voimaa. Hän arvosti fyysistä voimaa ja puolusti Juudan aluetta linnoituksilla.

Pitkään aikaan hän ei näyttänyt kasvavan henkisesti. Mutta kun Jumala lähetti hänen kimppuunsa Egyptin kuninkaan Sisakin ja hän joutui katastrofin partaalle, hän viimein nöyrtyi. Jumala salli hänen kärsiä vakavia tappioita juuri sillä alueella, jonka oli laiminlyönyt. Temppelistä vietiin niiden aarteet, kultaiset kilvet, ja temppelipalveluksen paras hohto himmeni huomattavasti, vaikka temppeliä ei tuhottukaan. Rehabeam joutui miettimään, mistä on peräisin tosi rikkaus, mikä on se kulta, joka todella tekee rikkaaksi. Hän joutui myöntämään, että ulkonainen linnoittaminen ei riittänyt, tarvittiin sisäistä voimaa. Ehkä hän jossain vaiheessa tajusi, että sen sisäisen voiman lähde oli aito jumalanpalvelus ja elävä usko Herraan. Hän yritti korjata virheensä ja teetti menetettyjen kilpien tilalle uudet:

Kuningas Rehabeam teetti niiden sijaan pronssikilvet ja uskoi ne palatsinsa ovea vartioivan henkikaartin päälliköille. Aina kun kuningas meni Herran temppeliin, vartijat kantoivat niitä ja veivät ne sitten taas henkikaartin huoneeseen. 1.Kun.14:27-28.

Minun silmääni tästä sinänsä aidosta parannuksesta paistaa esiin ulkokultaisuus, pakonomainen tarve ymmärtää kaikki ulkoisena todellisuutena ja huomion keskittäminen ulkonaisiin. Oletko sinä tavannut ihmisiä, joissa tämä ulkonaisiin keskittyminen on jotenkin osa persoonallisuutta ja istuu lujassa kuin – enpä sano mikä – Junttilan seinässä? Syvempi sisäinen elämä tuntuu puuttuvan tai sen keinotekoinen toteuttaminen vaikuttaa jotenkin toisten matkimiselta?

Kuinka tärkeää onkaan saada Jumalan sanan siemen sellaisena sydämeensä, että se synnyttää aitoa elämää ja vilpitöntä uskoa. Uudestisyntyneen ihmisen tunnistaa juuri siitä – usko on elävää, sisäinen ihminen on todellinen. Jeesus kuvasi tätä sisäistä elämää käyttämällä vertausta virtaavasta vedestä: Jeesus sanoi naiselle: ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.” Joh.4:10.

Oletko nähnyt koskaan pronssiesineiden ruostuvan? Niihin kertyy vaalean vihertävää jauhomaista kuorta. Ruostunut rautakaan ei ole yhtä vastenmielisen näköinen. Korroosion pilaaman pronssiesineen haluaa heittää heti menemään. Kun taas kulta ei tunnetusti ruostu lainkaan. Tavoitelkaamme sitä:

Annan sinulle neuvon: osta minulta tulessa puhdistettua kultaa, niin tulet rikkaaksi… Ilm.3:18.

Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Matt.25:2-3.

Tämä tyhmien ja viisaiden morsiusneitojen vertaus jää helposti avautumatta. Emme helposti ymmärrä, missä se viisaus piilee, että voisimme huolehtia lampuistamme oikein. Öljy ja sen niukkuus on ymmärrettävä, mutta miksi sitä niukkuutta ei voitu jakaa? Ehkä ne, joilla öljyä oli säiliössä, kaatoivat sen astiasta lamppuunsa ja halusivat näin varmistaa, että heidän lamppunsa palaisivat läpi yön. Jos kaikki öljy oli palavassa lampussa, ei ollut mahdollista jakaa sitä sieltä toisille sammuttamatta lamppua. Pilkkopimeässä ei sellaista riskiä voinut ottaa.

Öljy ymmärretään nykyaikana Pyhän Hengen voimaksi, kun kerran elämme helluntain jälkeistä aikaa ja Pyhä Henki on vuodatettu seurakunnan keskelle. Joillakin uskovilla on sellainen lahja, että heidän rukoillessaan uskoon tulleet täyttyvät hengellä ensi kertaa ja saavat Pyhän Hengen kasteen. Henkeä ei varsinaisesti kuitenkaan voida kaataa kenenkään sisimpään tai ylläpitää hengen täyteyttä jatkuvalla käsien päälle panemisella. Jokaisen tulee voida oppia elämään hengen täyteydessä ja vaalimaan Pyhän Hengen läsnäoloa sydämessään. Hengellä täyttynyt uskova siirtyy vähitellen hurmoskokemuksensa keskeltä arkeen, jota hän opettelee elämään yhteydessä Pyhään Henkeen ja vaeltamaan hengen täyteydessä. Hän voi oppia tunnistamaan ne erityiset hengen lahjat, joita on saanut, ja toteuttamaan armoitustaan ja henkilökohtaista kutsumustaan. Näin hengessä vaeltaminen ja hengen täyteys arjen keskellä alkaa luonnistua harjaantumisen ja kokemuksen kautta. Loppujen lopuksi kukaan ei kaada henkeä toiseen eikä kukaan sitä mistään kaapin hyllyltä ota. Mutta voimme oppia elämään uskossa Pyhän Hengen avustamina. Silloin on myös mahdollista olla ”kirkkaalla liekillä palava lamppu” niin kuin Johanneksesta sanotaan (Joh.5:35).

Pyhän Hengen öljy meissä ei siis ole jossakin erillisessä astiassa – vertaus vie tässä suhteessa vähän harhaan – vaan se on meihin kiinni kasvaneena meidän sydämessämme. Se on sisään rakennettua voimaa. Se on elämämme kudelmassa näkyviä ”taidokkaita kerubinkuvia” (2.Moos.26.1). Meillä on hengen voimaa ja palavuutta, kun vaellamme Herran yhteydessä, elämme sanan kuuliaisuudessa ja harjoitamme uskoa, joka ei ole satunnaista innostusta, vaan pitkäjänteistä vakaumusta. Niinpä kymmenen morsiusneidon testi on vakaumuksen testi ja opetuslapseuden mittari. Jokainen aito uskova voi päästä tähän.

Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon… Matt.25:10.

Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. 1.Joh.5:11.

Monia vaivaa pelko kadotukseen joutumisesta. Heidän sydämessään on kaipuu Jumalan läheisyyteen, halu löytää turvapaikka Jeesuksesta, toive päästä kerran taivaan kotiin ja asumaan kultakaupunkiin, mutta – sitten sydämen täyttää pelko, entä jos joudun kuitenkin helvettiin?

Näitä pelkoja tuntuu syntyvän siellä, missä sananjulistusta hallitsevat evankelistat. Valitettavasti evankelistat ovat lähes ainoita, jotka nykyään tunnustetaan kuuluvaksi sananjulistajien armoitettuun joukkoon. Kun on riittävän kauan toiminut evankelistana, voi päästä opettajaksi. Muita sananjulistajan virkoja ei ole. No, onhan vielä paimenenkin virka, mutta paimenhan voi olla, vaikka ei julista sanaa…

Tämä luokittelu on tietenkin helluntaiherätyksestä ja muista vapaista suunnista peräisin, mutta vanhoissa kirkoissa luokittelu on vielä vähemmän toiveikas. Virka on jotakin, mikä opitaan yliopistossa. Onko todella? Paljonhan yliopistossa voi oppia, mutta ei Jeesus luonut sellaista mallia.

Valitettava tosiasia on, että viidestä sananjulistajan virasta (Ef.4:11) on unohdettu apostolin ja profeetan virka pois kokonaan ja paimenen virka osittain. Tämä on myös juurisyy sille, että ihmisten usko on niin pelkojen hallitsemaa. Evankelistat vievät ihmisiä joko-tai-asetelmaan eikä heitä voitane siitä syyttää, mutta tällainen mustavalkoinen asetelma ei ole tarkoitettu hallitsemaan uskoon tulleiden kasvua. Siellä missä profeetallista sanaa julistetaan, siellä on paljon rohkaisua ilmassa. Siellä missä apostolit julistavat Jumalan sanaa, siellä on paljon uskoa ilmassa. Siellä missä paimenet saavat suorittaa kutsumustaan, siellä on lampailla turvallista elää. Apostoli Johannes oli kaikkia näitä kolmea, kuunnellaan hänen näkemyksensä pelastuksestasi:

Ja tämä on se todistus: Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää. 1.Joh.5:11-12.

Ei siinä ole mitään horjumista, epäröintiä tai pelottelua. Johannes osasi luoda seurakuntaan lämpimän ilmapiirin ja saarnasi myös tähän tapaan: Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. 1.Joh.4:10-11.

Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Kol.2:16-17.

Paavali siis mainitsee juhla-ajat ja muut kalenteriin liitetyt asiat ”varjoina”. Heprealaiskirjeen kirjoittaja liittää näihin varjoihin myös maanpäällisen pyhäkön: Kristus ei mennytkään ihmiskäsin tehtyyn pyhäkköön, joka on vain todellisen pyhäkön kuva… Hepr.9:24. Maan päällä toimineista papeista sanotaan Heprealaiskirjeessä, että heidän palveluksensa on vain taivaallisen palveluksen kuva ja varjo (Hepr.8:5).

Kristuksen ruumis on jotakin todellista. Kristus itse sen päänä on tärkein, sitten kaikki pyhät, jotka muodostavat yhdessä ruumiin. Kristuksesta itsestään sanotaan, että Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva… Hepr.1:3.

Niinpä meidän ei kannata tehdä pääasiaa mistään sellaisesta, joka voidaan luokitella ”varjoksi”. Miksi jotkut tekevät luonnollisesta Israelista jonkin keskeisen asian? Miksi eräät omistautuvat kirkkonsa ja kirkkokuntansa rakentamiselle? Ja miksi toiset ovat omistautuneet paikallisseurakunnalle ikään kuin se olisi jotakin ikuista? Meidän ei tule kasvaa kiinni varjoihin, vaan meidän tulee kiinnittää sydämemme häneen, joka on ”Jumalan sädehtivä kirkkaus”.

Paikallinen seurakuntakin on vain väline. Se on rakennusteline itse rakennukselle. Lopulta meidän päämäärämme on tulla Kristuksen kaltaisiksi osana hänen suurta rakennusprojektiaan, jota kutsumme Kristuksen ruumiiksi. Tämä ruumis kasvaa vähitellen kohti täydellisyyttä ja asuttaa kerran uuden Jerusalemin taivaassa. Varjot jäävät varjojen maahan. Rakennustelineet jäävät tänne ja ne tuhoutuvat vanhan maailman mukana. Kirkko ei ketään pelasta, se ei voi pelastaa edes itseään. Kirkot, seurakunnat ja lähetysjärjestöt – ne ovat pelkkää romua uuden maailman syntyessä. Paavali profetoi tästä: Yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva tuhoutuu. Ap.t.27:22.

Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Jes.65:17.