Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2020

Mietin Raamatun henkilöä nimeltä Ruut. Hän oli köyhistä oloista, vieläpä pakanakansan riveistä, ja jäi nuorena leskeksi. Hän tuli sitten anoppinsa Noomin kanssa Israeliin. Hän pääsi keräämään maahan pudonneita tähkiä rikkaan Boasin pellolle, vaikka oli Moabista tullut muukalainen. Hän oli siis kerjäläinen, jonka sallittiin koota tähteitä. Vähän kuin roskisdyykkari, jonka annetaan kaivella roskiksista syötävää. Häntä säälitään, kun ei hänellä ole muuta elantoa.

Jos Lyttääjä olisi ollut paikalla, hän olisi saattanut hyvinkin sanoa Ruutille, että et saa kerätä tähkiä täällä, ne kuuluvat israelilaisille, eivät muukalaisille. Jos kerran olet tullut Moabista ja olet vierasmaalainen, ei sinulla ole asiaa tänne.

Ruut sai kuitenkin luvan kerätä maahan pudonneita tähkiä varsin arvovaltaiselta taholta, itseltään tilanomistajalta. Tilanomistaja Boas oli Rahabin poika. Rahab oli majatalon omistajan vaimo, jolla oli porton eli seksityöläisen maine. Hänenkin sukunsa oli vierasmaalainen Israelissa. Hän oli saanut jäädä asumaan israelilaisten keskelle, sillä hän oli tehnyt korvaamattomia palveluksia Joosuan armeijalle israelilaisten tunkeutuessa maahan. Jos Lyttääjä olisi saanut asiat päättää, hän olisi heti karkottanut Rahabin perheen maasta pois.

Kuinka ollakaan – asiat saivat omituisen käänteen: Ruut ja Boas alkoivat seurustella! Lyttääjä oli raivoissaan, mutta hieroi käsiään seuraavaa siirtoaan varten. Laki kielsi moabilaista pääsemästä seurakuntaan (Neh.13:1), joten Boas ei voisi mennä naimisiin Ruutin kanssa! Nyt Lyttääjä oli vahvoilla – laki olisi hänen puolellaan.

Mutta Boas oli päättäväinen mies eikä säikähtänyt Lyttääjän juonista. Ruut ja Boas menivät kaikesta huolimatta naimisiin. Rakkaus oli lakia väkevämpi. Ruut, joka oli kerjännyt Boasin pellolla, periaatteessa omisti nyt sen pellon!

Ruut oli onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun lapsikin oli syntynyt. Hän oli nyt onnellinen äiti pojalle, jonka nimeksi tuli Obed. Hänellä oli pojan lisäksi hyvä mies ja kaksi ihanaa anoppia! Ruut oli saavuttanut kaiken, mitä osasi unelmoida. Hän ei tiennyt, että Jumalan suunnitelma oli vielä kesken.

Oletko sinä saanut maistaa Jumalan hyvyyttä ja tullut tyytyväiseksi? Hyvä niin – tyytyväisyys on suuri voitto (1.Tim.6:6). Mutta joskus se laakereilla lepääminen voi olla Lyttääjän työtä. Hän kuiskuttelee aina, että tähän se sitten jäi, mitään enempää ei tapahdu, että sinusta ei sittenkään tullut mitään kummempaa, tavallinen tallaaja vain. Kohta jo hauta aukeaa.

Kunpa osaisimme katsoa tulevaisuuteen aina uskon silmin. Kunpa meillä olisi ne tuntosarvet, jotka näkevät näkymättömän (Hepr.11:27). Kunpa meillä olisi aina viisauden ja ilmestyksen henki (Ef.1:17), ettemme olisi kuin sokeat kissanpennut. Kunpa meidän sisäinen Lyttääjämme osaisi kerrankin pysyä vaiti! Suukapula sille, jos ei muu auta!

Näkikö Ruut, että Obed saisi kerran lapsenlapsen nimeltä Daavid? Ja että Daavid saisi kerran jälkeläisen nimeltä Jeesus? Ei varmaankaan. Joskus vain Lyttääjä näkee tällaisia asioita ja kuiskii omaa propagandaansa, jota myös epäuskoksi sanotaan. Tai pessimismiksi.

Ei anneta epäuskolle periksi, vaan unelmoidaan ja uskotaan ihmeisiin. Ei siksi, että omistaisimme suuren uskon, vaan siksi, että meillä on niin suuri Kuningas!

Kuka on kirkkauden kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen. Hän on Herra, voiton sankari. Ps.24:8.

Työpaikallani sattui useamman kerran, että eräs työtoveri tuli kysymään minulta neuvoa. Hänellä oli ongelma, jota hän ei kyennyt itse ratkaisemaan. Niinpä hän selitti asian perusteellisesti minulle ja sitten – ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän oivalsi jotakin, kääntyi ja lähti. Ovelta hän sitten huikkasi: ”Nyt mä tiedän, keksin sen itse… Kiitos, kun olit kipsipäänä!”

Asian selittäminen ääneen toimi. Aivot pystyivät työskentelemään tehokkaammin ja luovemmin ja oivaltamaan samalla jotakin, mitä ei hiljaa mielessään miettimällä onnistunut keksimään. Tätä menetelmää kannattaa soveltaa myös niiden ongelmien kanssa, joita meillä on omassa elämässämme, asioissa jotka olemme vieneet Jumalalle, koska ne ovat niin vaikeita ratkaista. Olemme saattaneet siis jo päästä lähelle asian ratkaisua – asian jättäminen Jumalan eteen on jo osa ratkaisua.

Mutta pitäisikö meidän selittää asia vielä juurta jaksain Herralle ja puhua se ihan ääneen? Samalla voisi päähän pälkähtää hyviä oivalluksia, mahdollisia ratkaisuehdotuksia, tiekartta perille hyvään lopputulokseen? – Ainakin kannattaa yrittää.

Jumalalle puhuminen on yksi parhaimpia harrastuksia, mitä voi keksiä. Raamattu kuvaa meille entisaikojen pyhien rukouselämää ja opettaa meitä hiljentymään. Kristillisessä perinteessä ei paljonkaan puhuta mietiskelystä, mutta rukoileminen on mietiskelyä, hiljentyminen myös. Joogalle on siis kristillinen vaihtoehto. Rukous on kristityn tapa hiljentyä ja mietiskellä. Se vaatii oikean asenteen, ei niinkään oikeaa asentoa. Kokemus osoittaa, että ääneen rukoileminen on hyödyllistä. Kielillä rukoilemista ei juuri edes voi tehdä suu kiinni.

Seurakunnan kanssa tai pienryhmässä rukoileminen on hyödyllistä senkin vuoksi, että se tapahtuu ääneen. Jumalan sanakin on hyvä sanoa ääneen, sillä ääneen lausuttu sanan lupaus toimii. Usko lähtee liikkeelle, kun uskon sisältö ilmaistaan ääneen.

Jumala siis odottaa meiltä, että nöyrrymme tarpeeksi pyytääksemme häneltä apua. Hän haluaa kuunnella. Hänen täytyy saada kuulla meidän ongelmastamme ja kuulla se meiltä itseltämme, kun me sen selvin sanoin hänelle esitämme. Hän ei välttämättä sano mitään meidän luonnollisille korvillemme, hän puhuu meidän sydämemme korviin oivalluksia, luovia ratkaisuja, uusia ideoita.

Kuunnelkaa tarkasti, herkistäkää korvanne, nujertakaa ylpeytenne – Herra puhuu! Jer.13:15.

Joulu on kuin ilosanoma Jeesuksesta tarjoiltuna suklaakuorrutuksen kera. Sanoma Jeesuksen syntymästä on piilotettuna lahjakasan alle, tunnelmallisten joululaulujen säveliin, hyvien ruokien ja mukavan seurustelun keskelle. Se on vähän kuin eturuoka tai jälkiruoka, miten halutaan. Jeesus osallistuu perhejuhliimme vähän kuin salaa, vähän kuin joku edesmennyt sukulainen, jonka kuva on kaapin päällä.

Joulu on sekä aito että epäaito. Jeesus on tärkeä henkilö, koko kaikkeuden tärkein ja meidän elämämme keskipiste, mutta hänen syntymäpäivänsä on täynnä pakanallista koristelua kuusineen päivineen, pukkeineen ja tonttuineen. Olemme tottuneet tähän sekamelskaan, mutta tarkemmin ajatellen se on kyllä aika outo soppa.

Ehkä Jeesuksen syntymäpäivää ei pitäisi viettää ollenkaan, kun kerran tarkka päivämääräkin on täysin hämärän peitossa, jopa vuosi. Miksei Jeesus-lasta juhlita sydänkesällä? – Monet ovatkin määritelleet uskonsa sisällön niin, että joulu ei kuulu siihen. Eivät ainoastaan jehovantodistajat, vaan muutkin. Jouluun liittyy niin ristiriitainen juhlaperinne, että monet itsensä apostolisiksi uskoviksi tunnistaneet henkilöt karsastavat joulun viettoa.

Minä en ole jaksanut joulua siivota pois elämästäni. Joulu on minulle kuin kahvipulla. Syön sitä, mutta en suosi makeita vaihtoehtoja. En ryve joulun tunnelmissa. Annan lahjoja, syön paistia, tapaamme läheisiä. Saatamme käydä aattohartaudessa, jos ei korona estä. Yritän keskittyä joulussakin hengelliseen sisältöön, vaikka se kuulostaakin tekopyhältä.

Niin, mitä hyötyä siitä olisi, jos kaiken jouluun liittyvän sekamelskan siivoaisi? En tiedä – onhan kristinusko muutenkin melkoinen sekametelisoppa. Joka suhteessa pitää siivota pois kaikenlaista uskonnollista krääsää, torjua monenlaisia uskomuksia, harhaoppeja peräti, ja keskittyä olennaiseen. Sehän on uskonelämän normaali prosessi. On osattava olla valikoiva, mutta ei mikään narsisti, joka kulkee koko ajan nokka pystyssä ja halveksii muita. Emme voi tehdä pikkuasioista pääasioita emmekä niiden pois siivoamisestakaan tehdä uskonelämän keskeistä sisältöä. Sellainen ylihurskas intoilu olisi lopultakin vain ylpeyttä.

Nämä omatekoista hurskautta… vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä. Kol.2:23.

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni. Viettäkää tämä pitkä viikonloppu uskossa, mutta rennosti. Levätkää hyvin. Joulua voi viettää monella tavalla ilman huonoa omaatuntoa. Vietä siis oman näköisesi joulu. Toivotan kaikille siunattua ja rauhaisaa joulujuhlaa!

On ihmisiä, jotka katsovat uskon maailmaa avaimenreiästä. He ovat ehkä omaksuneet jonkinlaisen ovimiehen roolin ja tarkastavat tulijoita. Onko tulijalla varmasti lippu taivaaseen? Tämä voi johtua siitä, että he tuntevat vain evankelistojen Jumalan ja senkin puutteellisesti. Jumala on heille ankara ja vihainen lipuntarkastaja, jonka elokuvateatteriin ei pääse vilungilla. Vanha lippu ei kelpaa, tarkastus on huolellinen. Väärennöksiä ei suvaita. Kaikki livahtamiset tarkastajan ohi johtavat kiinniottoon ja rangaistukseen. Kaikki vilunkia yrittäneet viedään voimakeinoin sivusaliin, jossa näytetään kauhuleffaa.

Tutustuin hiljakkoin erääseen sukulaiseen netissä. Hän oli erään sukuhaaran nuori edustaja ja kyselin häneltä lisätietoja. Hän ei vastannut minulle mitään. Olen pohtinut syytä ja yksi mahdollinen syy on se, että googlettamalla minun nimeni voi todeta aika pian, että olen uskovainen. Ehkä hän oli allerginen uskolle, kuten niin monet nykyään ovat. Se saattaa johtua siitä, että heidät on joku uskovainen joskus vienyt sivusaliin katsomaan kauhuleffaa. Tai sanoisinko: olemme osanneet tehdä uskosta vastenmielisen ja kartettavan ilmiön. Kenties olen itsekin siihen syyllistynyt?

Jotain päinvastaista kuitenkin yritän tämän blogini kautta. Yritän antaa uskosta myönteisen, elämää avartavan kuvan. Yritän rohkaista ja valaa luottamusta huomiseen, joka on Jeesuksen yhteydessä turvallinen ja antoisa. En halua katsoa asioita mistään avaimenreiästä, vaan avata kunnolla ovet ja ikkunat. Jos mahdollista, haluan viedä lukijani avoimen taivaan alle, auringonpaisteeseen ja lempeään sateeseen, lämpimän kesätuulen hyväiltäviksi, rannalle ja korkealle kalliolle. Haluan välttää ahtaan paikan kammoa, sillä sellainen tulee myös ahtaan uskonnollisuuden keskellä. Haluan jakaa Jumalan ajatuksia ja siteerata Raamattua, mutta en missään luokkahuoneessa, mieluummin vaikka kiven tai kannon päällä, linnunlaulun ja perhosten keskellä.

Olen vakuuttunut, että usko on elämää kantava voima, mutta sen täytyy vaikuttaa keskellä elämää, keskellä arkea, keskellä kaikkia ihmeitä, joita Jumala on sirotellut niin paljon ympärillemme. Usko, joka pitää saarnata jostain saarnastuolista, kuulijoiden yläpuolelta, ei oikein istu tähän ajatteluun. Uskonto, jota pitää viljellä neljän seinän sisällä jonkin tiukan opillisen kaavan mukaan, ei oikein sovi jumalakuvaani.

Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän. Room.8:15-17.