Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2021

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. 1.Piet.2:4-5.

Helluntailaisten piirissä ja kaiketi vapaissa suunnissa yleensäkin puhutaan uhrista, kun kerätään kolehti. Rahan antaminen Jumalan valtakunnan työlle katsotaan uhriksi. Siinä on vedetty suora yhteys vanhan liiton uhrikäytäntöön, vaikka uuden liiton kansan pitäisi luottaa enemmän Jeesuksen uhriin kuin omiin uhrauksiin. Ja onko se mikään uhraus, jos antaa muutaman kympin kolehtiin?

Mutta ”uhri”-sanaa käytti myös Paavali, kun hän antoi seuraavan kehotuksen roomalaisille: Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Room.12:1.

Koko elämä! Tämä kuulostaa jo joltakin, jota voi nimittää uhriksi. Luonnollinen ihminen kun elää itseään varten, hän ei ikinä maailmassa antaisi itseään uhriksi. Vain hengellinen ihminen voi sen tehdä. Hänkin voi sen tehdä vain Pyhän Hengen innoituksesta ja johdatuksesta, kun on kasvanut siihen ikään, että on valmis. Uhriksi on kenenkään turha kuvitella pääsevänsä omasta voimasta, omasta tahdosta ja päättäväisyydestä – se on lopulta armoa, jos niin tapahtuu. Mutta kuten Paavalin kehotus antaa ymmärtää, siihen liittyy myös tietoinen antautuminen uhriksi.

Uhrin kaava on yksinkertainen. Jeesus ilmaisi sen näin: Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen. Luuk.17:33. Se on uuden liiton salaisuus, tärkeä avaintekijä, joka kiteytyy myös yhdeksi sanaksi – risti. Jumalan henki toteuttaa sitä myös sinussa, ethän itse osaisi suunnitella mitään elämää, joka kehittyisi hengellistä hedelmää kantavaksi ristin tieksi. Päättelemme siis, että se on Jumalan käsi elämässäsi, joka vie sinut minne et tahdo. Joh.21:18.

Tällä hengellisen kasvun tiellä tulee eteen hetkiä, jolloin voi valita mukavuusvyöhykkeen tai ristin tien. Jos valitsemme mukavuusvyöhykkeen, saamme luultavasti myöhemmin uuden tilaisuuden valita viisaammin. Jumalalla on omat suostuttelukeinonsa ja lopulta saatamme taipua ja sanoa: ”Tässä olen, Herra, lähetä minut!” (Jes.6:8).

Olkaamme siis valmiita Jumalan käyttöön. Hänen palkintonsa on suuri, hänen tahtonsa paras, hänen sallimansa kärsimys vain väliaikaista: Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. 2.Kor.4:17.

Joskus jään miettimään, mikä olikaan eriävän mielipiteen takana. Jokaisella on tietysti oikeus olla eri mieltä, mutta joskus se erimielisyys vaikuttaa syntyvän vain ymmärryksen puutteesta tai ajatustyön pinnallisuudesta, kenties myös puutteellisesta raamatuntuntemuksesta. Huomaan siis ihmisten käsityskyvyssä erilaisia tasoja. Raamattu jakaa uskovat kahteen äärileiriin: maitoruualla elävät ja vahvan ruuan ystävät (1.Kor.3:2, Hepr.5:12). Tässä välissä on varmaan monta välimuotoa. On myös aivopestyjä ihmisiä, jotka on ehdollistettu ajattelemaan oman kirkkokuntansa tai herätysliikkeensä virallisen kannan mukaan. He torjuvat eri käsitykset suoralta kädeltä pystymättä arvioimaan asioita syvemmin ja muodostamaan mitään omaa kantaa.

Jotkut eivät halua muodostaa omaa kantaa, vaan kokevat sen työlääksi. Niinpä he ulkoistavat kannanotot kirkolle tai herätysliikkeelle. Huoletonta uskoa. Sitten on vielä se ryhmä ihmisiä, joille kristillinen usko on kosmeettinen kaunistus. Se on meikki, joka laitetaan naamalle, kun mennään ulos ja pestään pois, kun tullaan kotiin. Kristillisellä elämänkatsomuksella jää tässä vain ulkokultaisuuden rooli.

On myös ihmisiä, joille on jäänyt epäselväksi Raamatun hengellinen merkitys. Tarkoitan, että he vänkäävät tiedemiesten kanssa jokaisesta yksityiskohdasta ja luulevat puolustavansa Jumalaa, vaikka Jumala ei tarvitse puolustajia. Raamattuhan ei ole tieteen oppikirja, se ei ole historiaa dokumentoiva teos, vaikka on monessa asiassa sitäkin. Raamattu ei ole missään kilpailuasetelmassa tieteen kanssa, sillä se on johdatus uskoon ja Jumalan tuntemiseen. Se on hengellisen elämän käsikirja.

Niinpä meidän ei tarvitse taittaa peistä historiantutkijoiden kanssa tai evoluutiobiologien kanssa. Meidän ei tarvitse vängätä mitään esimerkiksi vedenpaisumuksesta, sillä se antaa kattavan kuvan ihmiskunnan ja Jumalan suhteesta, synnin kadottavasta voimasta ja Jumalan armon pelastavasta voimasta – siis hengellisestä todellisuudesta. Meidän tulee soveltaa Raamattua hengelliseen elämään ja Jumalan tuntemiseen eikä sotkea sitä jokaiseen tieteenalaan. Meidän tulee ymmärtää, että koulutieto ja Jumalan tunteminen ovat kaksi eri asiaa.

Olen ollut huomaavinani, että blogini säännöllisissä lukijoissa on vahvan ruuan ystäviä ja itsenäisesti ajattelevia uskovia ja että ne kriittiset huomautukset, joita silloin tällöin tulee, voi melkeinpä laputtaa kirkkokunnan alaviitteellä, kun joku ’hyvin opetettu’ on eksynyt tänne. Sitten on vaikea sanoa mitään, kun joku maitoruokaa tarvitseva heittäytyy ronkeliksi.

Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat. Näin meidän on siis ajateltava, jos kerran olemme täydellisiä. Jos jossakin kohden ehkä ajattelette toisin, Jumala on ilmoittava teille, kuinka asia on. Meidän on vain jatkettava eteenpäin siitä, mihin olemme päässeet. Fil.3:14-16.

Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta. Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme. Silloin sanoivat vieraat kansat: ”Suuret ovat Israelin Herran teot!” Ps.126:1-2.

Tämä psalmi 126 on nimetty matkalauluksi. Siinä siis puhutaan israelilaisten paluusta kotimaahansa pitkän diasporan jälkeen, jonka kansa oli viettänyt Babylonissa. Pakkosiirtolaisuudessa oli jouduttu olemaan kauan, toiset koko elämänsä. Omasta maasta oli tullut lähinnä laulujen aihe, kaukainen haave ja toteutumaton unelma.

Onko sinulla haaveita ja unelmia, jotka on leivottu taivaan sinestä, pumpulipilvistä, sateenkaarista ja unimaailman romanttisesta hötöstä? Saatamme sanoa heti, että ei suinkaan, olen realisti, elän jalat maassa. Mutta niitä toiveita ja unelmia yleensä on kaikilla kuitenkin. Uskovat puhuvat näystä ja kutsumuksesta. Toisilla ne ovatkin aika kaukaisia haavekuvia, toisilla ne ovat juuri toteutumista odottavia asioita. Huomaamme, että Israelin kansan suuret haaveet tuottavat uudenlaisia ilmauksia, uusia lauluja, kaipuun kohdekin saa uuden nimen ”Siion”.

Suuret käännekohdat tulevat joskus elämäämme. Kun ne ovat Jumalan antamia, ne ovat kuin jokin isokokoinen rahti, joka toimitetaan ovellemme. Se on laatikko täynnä siunauksia. Israelin kansan paluu luvattuun maahan oli sellainen suuri Jumalan siunaus, joka sisälsi paljon pieniä lahjoja. Silloin Siionin kansa nauroi onneaan, se tanssi ja lauloi riemulauluja, se ylisti Israelin Herran tekoja.

Elämän arki voi tuntua samalta kuin israelilaisten pakkosiirtolaisuus. Se on ankeata puurtamista, päivät toistuvat samanlaisina, mitään uutta ja virkistävää ei tapahdu. Usko parempaan huomiseen katoaa. Loistava tulevaisuus on korkeintaan unta, jos sitäkään. Joku sinnikäs jaksaa vielä rukoilla:

Herra, käännä jälleen meidän kohtalomme niin kuin aina tuot vedet Negevin kuiviin uomiin. Ps.126:4.

Psalmi on kuitenkin täynnä koettua elämää. Jumala todella vastasi rukouksiin, kansan kohtalo todella kääntyi. Se oli kuin unennäköä, mutta silti totta. Voisimmeko mekin säilyttää toivomme, uskoa hyvään Jumalaan, säilyttää Siionin sydämessämme, luottaa Herraan, joka kerran käänsi kansansa kohtalon? Voisimmeko täydessä uskon varmuudessa odottaa aikaa, jolloin saamme nauraa jälleen, laulaa kiitoslauluja, elää keskellä Hengen vuodatusta, kokea herätyksen aikoja? Jos tänä päivänä onkin itkumieli, jos kyyneleet valuvat, voisimmeko kuitenkin odottaa huomiseksi parempaa? Ovathan Jumalan lupaukset yhä voimassa.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat. Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään. Ps.126:5-6.

Nettiä selatessa voi törmätä mitä kummallisimpiin uutisiin. Pääkaupunkiseudulla oli myöhäinen ilta ja hautausmaalla kävijä näki kirkosta kajastavan valoa. Kirkko oli kuitenkin suljettu eikä valoa olisi pitänyt hautausmaalla käyneen mielestä näkyä, joten hän soitti hätäkeskukseen. Virkavalta tuli tarkistamaan tilanteen. He saivat yhteyden suntioon ja pääsivät sisälle kirkkoon. Alttarilla paloi sinne unohtunut yksinäinen kynttilä.

En tiedä, muistinko yksityiskohdat oikein, mutta se mikä tässä herättää huomiota, on pienen kynttilän suuri rooli. Ehkä palokuntaa ei sentään vielä paikalle hälytetty, mutta ei paljon toisinkaan. Ehkä kynttilä olisi palanut turvallisesti loppuun, mutta se sammutettiin varmuuden vuoksi.

Mitä Jeesus sanoikaan pienestä kynttilästä? Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten peitä sitä astialla tai pane sitä vuoteen alle. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. Luuk.8:16.

Pienikin tuikku karkottaa ympäriltämme pimeyden. Muistan, kuinka olin nuorena miehenä sukuloimassa Suomenlinnassa. Eräs suvun vesa halusi näyttää meille Suomenlinnan rakennelmia ja johdatti meidät maanalaiseen luolastoon. Hänellä ei ollut taskulamppua mukana, joten hän valaisi noita linnoituksen pimeitä kellareita tulitikulla. Kun tikku sammui, olimme säkkipimeässä. Hän olisi ehkä osannut ulos ilman valoakin, mutta me olimme kokonaan oppaamme armoilla. Hän piinasi meitä tovin ja sytytti sitten uuden tikun. Näimme heti, missä suunnassa oviaukko oli. Kun suuntasimme sinne, alkoi luonnonvaloakin jo häämöttää. Mikä helpotus.

Amerikkalainen pastori Rick Warren kertoo myös tapauksesta, jolloin hän oli partioretkellä seikkailemassa luolastossa. Opas järjesti heillekin jännittävän hetken, kun kaikki valot sammuivat. Piinaavan pimeyden jälkeen opas sytytti taskulamppunsa. Rick sai vastaavan opetuksen valon merkityksestä kuin minä Suomenlinnassa. Pienikin valo on suuri asia, kun olemme säkkipimeässä.

Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Joh.1:9.

Jeesus Kristus on maailman valo. Ilman häntä olemme säkkipimeässä. Kun hän saa valaista sydämemme, me vihdoin näemme oman tilamme: olemme pimeässä luolastossa, vankityrmässä josta ei ole ovea ulos. Vai onko sittenkin tie auki aurinkoon? Onhan opas kanssamme – Pyhä Henki. Onhan tulitikut – Jumalan sana.

Mikä helpotus! Pääsemme valoon ja vapauteen. Pääsemme Jumalan aurinkoon, pääsemme päivänvaloon, missä tuuli suhisee, linnut laulavat, pilvet purjehtivat taivaalla. Mikä ilo, mikä nautinto saada hengittää vapaata ilmaa. Mikä raikas tuulahdus sielussakin käy, kun merituuli hyväilee kasvoja.

Mikä ilo syntiselle, että Jeesus on tullut. Hän on elämäni aurinko.