Ja kun Abraham katsoi ympärilleen, hän huomasi oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Abraham kävi hakemassa oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta 1.Moos.22:13.
Kaikkihan me ymmärrämme vaikeuksitta, että oinas tässä tilanteessa on Kristuksen esikuva. Eräs saarnamies kuvaili, kuinka piikkipensas oli takertunut oinaan pään ympärille ja kuinka oinas oli siinä tempoessaan saanut päänsä verille. Tämä kuvaa Kristuksen piikkikruunua ristillä.
Kristuksen risti on suuri salaisuus. Kuinka vaikea tie Jumalan Pojalla olikaan ja kuinka suuri hän onkaan, että hän täytti Isän tahdon! Meidänkin uskonelämämme vaikein etappi on ristin tien kulkeminen. Kristuksen kärsimyksien osallisuus ei yleensä tule erityisen runsaana meidän osaksemme, vaikka Paavali tunsi niin käyvän omassa elämässään ja alkuseurakunnan elämässä (2.Kor.1:5), mutta jo pieni ”piikki lihassa” saa meidät kiemurtelemaan kivusta. Me pakenemme ristiä vaistomaisesti. Monet Jumalan miehet ja naiset ovat paenneet ristiään hakeutumalla kirkkokuntansa liepeisiin piiloon – sopivan arvokas virka kirkon palveluksessa lohduttaa ja antaa turvaa ja arvokkuutta elämään eikä ristin paino enää tunnu niin ankarana.
On selvää, että Jumalan johdatuksessa elävä ihminen kokee erilaisia aikoja. On ristin aikoja, on lohdutuksen aikoja, on kunnian aikoja ja häpeän aikoja. Mutta jos ei häpeän ja vainon aikoja ole ollenkaan, voidaan kysyä, missä mentiin pieleen. Missä poikettiin polulta?
Muistan kun kerran nuorena uskovana poikkesin polulta, Jumalan henki totesi heti minulle asian suoraan. Ohitseni ajavan auton ikkunassa oli mainos, jossa luki: ”Valitsin mukavimman”.
Niin, olen taipuvainen valitsemaan mukavan tien vaikeamman sijasta. Mutta jos Jumalan Henki minua vyöttää ja ”vie minne en tahdo”, silloin voi olla, että saan pääni verille, kun yritän tempoa itseäni vapaaksi Jumalan ikeestä.
Kannattaako siis tempoilla?
eSiru 